Kuhmuottan tarina

Loma-Paksun tila on kylän vanhimpia maatiloja. Tämä sama suku on asunut tällä Paksun mäellä Munajärven rannalla jo 1600-luvulta lähtien. Vanhin veljemme Aarre Paasirova on kirjoittanut Paksun ensimmäisestä asukkaasta Juho Paksusta seuraavaa.

Suvun asettuminen Lappiin ajoittuu 1600-luvun loppupuolelle, kun Karjalan Kannaksen itäisimmältä alueelta lähti nuori mies murhaa pakoon. Mies oli Juho Paksu ja todennäköisesti hän oli karjalaisen maatilan poika, joka lapsuudestaan asti oli tottunut kaikkiin maatilan töihin. Sellaisia olivat kaikki peltotyöt raivauksesta kylvöön, sadon korjuuseen ja puintiin. Tyypillistä kesätyötä oli myös karjan talvirehun korjuu luonnonniityiltä. Tietysti myös hirsirakentaminen ja puuhuolto olivat jokavuotista puuhaa. Eivätkä metsästys- ja kalastustaidotkaan päässeet ruostumaan. Ne olivat tärkeitä ruuan täydentäjinä, sillä pelkästään tilalta saadut karjan ja pellon tuotteet eivät yleensä riittäneet takamaan suurten perheiden koko ruokahuoltoa.

Eivät Juhon tiedot Lapista varmaankaan kovin olleet hääppöisiä, mutta sen hän tiesi, että sen lähes asumattomilla selkosilla ehkä varmimmin voisi välttää lain kouran, joka jo silloin ylti pitkälle. Kenties hän oli saanut joitain tietoja Lapin riistamaista ja kalavesistä laukkuryssiltä, jotka yöpyessään taloissa kertoivat mielellään kauppamatkoistaan eri puolella Suomea. Lapsethan kuuntelevat mielellään näitä tarinoita, ja hyvät tarinankertojat olivat jopa toivottuja yövieraita. Varmasti sekin oli selvinnyt, että Lappia asuttivat oudosti pukeutuvat saamelaiset, jotka käyttivät poroa ajokkinaan kalastus- ja metsästysreissuillaan ja asumuksina heillä oli aika yleisesti kota.

Tosiasiahan oli, että laaja Lapinmaa oli tuohon aikaan valtaosaltaan saamelaisten asuttamaa. Ainoastaan Perämeren rannikkokaistalla ja Lapin kahden valtajoen, Kemijoen ja Torniojoen alajuoksuilla oli jonkinverran kiinteää suomalaisasutusta. Saamenmaalla elettiin täysin luontaistaloudesta poronhoidolla, metsästyksellä ja kalastuksella. Suomalaisten siirtolaisten mukana syntyi alueelle vähitellen kiinteää asutusta. Kesäisin alueelle kuljettiin jalan ja tavarat lastattiin kantoporojen selkään. Suurten jokien varsilla käytettiin yleisesti veneitä, mutta kesäaikainen matkustus oli kuitenkin melko hankalaa ja vaivalloista. Talvisin kulku oli huomattavasti helpompaa. Tavallisin kulkuneuvo kaikille, niin saamelaisille itselleen, kuin muillekin, oli poron pulkka.

Lapin kanta-asukkailla,saamelaisilla, oli kuninkaan tuki, eivätkä suomalaiset uudisasukkaat päässeet kovinkaan helposti heidän kyläyhteisöönsä. Aina kuitenkin löytyi rohkeita yrittäjiä, jotka joko rikosta paenneina tai pelkästään seikkailun halusta tulivat koettelemaan onneaan. Kiinnostusta lisäsi Kuninkaan antama ns. Kalmarin plakaatti vuodelta 1673. Sen nojalla kuka tahansa suomalainen voi muuttaa Lappiin ja valita asuma-alueensa riistamaineen ja kalavesineen. Lisäksi saisi 15-25 vuoden verovapauden. Tällä plakaatilla kuningas halusi saada Lapin Ruotsin valtion omaksi reviiriksi, sillä sitä tavoitteli myös itäinen naapuri, Venäjä.

Vaikka plakaatti ei lisännytkään alueen väkilukua kovin nopeasti, sisukkaat Lannasta saapuneet uudisasukkaat muuttivat muutamassa vuosikymmenessä koko Lapin kulttuurin. Heidän mukanaan tulivat Saamenmaalle lehmät ja peltoviljely. Pian heillä oli myös lampaita ja hevosia, mutta saamelaisilta he omaksuivat myös sivuelinkeinokseen porotalouden. Alkuperäiseen luontaiselinkeinoilla elantonsa hankkivaan lapinkylään, nykyiseen Hossan kylän tienoilla Levin pohjoispuolella Ounasjoen rannalla, saapui myös Juho Paksu ylittäessään Lannan ja Lapin rajan. Siihen aikaan raja sijaitsi muutama kymmenen kilometriä nykyisen Rovaniemen pohjoispuolella.

Useita vuosia Juho asui Hossan alueella samaan tapaan kuin paikallisetkin, metsästäen ja kalastellen. Perimätiedon mukaan hän myös avioitui siellä paikallisen mahtimiehen, saamelaisten shamaanin, Torajaisen tyttären Kadjan kanssa. Torajainen oli koko läntisen Lapin suurin noita ja yksi silloisen Lapin kolmesta mahtavimmasta suurnoidasta. Kahden muun noidan asuinpaikkoja olivat Inari ja Posio. Maatilan poikana Juho mieli kuitenkin omaa tilaa ja sellaisen hän päätti perustaa Hossalta muutama kilometri pohjoiseen.Paikka oli tunnetun lintu- ja kalajärven Munajärven, eteläisessä leveässä niemekkeessä. Siinä olevan kumpareen maa soveltui Juhon mielestä pelloksi ja raivauksen jälkeen rantaluhdikoista saisi kerättyä rehun karjalle.

Mahdollisesti Juho sai Kalmarin plakaatin mukaisen tilan, vaikka sitä ei olekaan toistaiseksi pystytty todistamaan. Liekö Juho esiintynyt alkuaikoina peitenimellä peläten joutuvansa vastuuseen murhasta, sillä Juho Paksun ja Kadja Torajaisen nimellä ei tietoja löydy. Parin sukupolven ajalta tiedot perustuvat pelkästään perimätietoon, sillä vasta 1734 syntynyt Margareta Paksuniemi avioitui Juho Rauduksen kanssa, joka tuli kotivävyksi Paksuniemen tilalle ottaen samalla vaimonsa sukunimen. Se tietysti tarkoittaa, että tila oli olemassa jo ennen Margaretan syntymää. Olivatkohan Margaretan vanhemmat ensimmäiset, jotka uskalsivat ottaa alkuperäisen nimen käyttöönsä? Ehkäpä vasta Juhon kuoleman jälkeen.

Kenties asuinpaikan leveä niemeke on antanut aiheen lisätä Paksu-nimeen niemi, sillä tämän jälkeen tila tunnettiin Paksuniemi-nimellä. Niemen kärki on tunnettu satoja vuosia Kaijanniemenä, josta on kerätty rehua karjalle. Koska suvun ainoa Kaija (saameksi Kadja) oli Juhon vaimo, on helppoa olettaa, että juuri Juho ja Kaija olisivat antaneet nimen niittymaalle. Ja sehän tarkottaisi, että heillä oli myös karjatila. Eihän niittymaata olisi muuten perustettu. Tila on aivan ilmeisesti ollut perustettaessa Suomen pohjoisin karjatila. Ei tilalla mitään isoa karjaa ole ollut, sillä maidolla ei ollut myyntiarvoa. Lehmiä pidettiin ainoastaan omaa tarvetta varten. Myös talvirehun vaikea saanti rajoitti lehmäluvun kasvattamista.

Juho Paksun tullessa alueelle, siellä palvottiin yleisesti ikiaikaisia seitajumalia. Kristinusko teki tuloaan, joten väestölle oli selvää, etteivät papit hyväksyneet vanhoja pakanajumalia. Asukkaat eivät kuitenkaan olleet luopuneet vanhoista seitajumalistaan. Niille uhrattiin riista- tai kalaonnen varmistamiseksi, ja erilaisiin noitakeinoihin ja noitarumpuihin turvauduttiin yleisesti aina kun ongelmia tuli. Kirkon henkilöt luonnollisesti tuomitsivat jyrkästi epäjumalten palvonnan. Siispä papit pyrkivät hävittämään niin seitoja kuin rumpujakin paholaisen välineinä, joten näitä molempia kuten myös niihin kuuluvia noitamenoja yritettiin salata papeilta kaikin keinoin.

Perimätiedon mukaan Juho ja Kaija olisivat heikosta kalasaalista vihastuneina hävittäneet alueen tunnetuimman seitakiven Jänkkäjärven niemekkeessä lähellä Levitunturia. Se osoittaa, että myös he olisivat turvautuneet seitajumalan apuun uhrilahjoilla. Noin vuonna 1920 Samuli Paulaharju oli haastaellut kylän vanhoja tietoniekkoja. Hänenkin kertomuksessaan mainitaan Kuhmuotta Paksuniemen seidan hävitys kehnon kalaonnen seurauksena. Tarinoissa mainittu Kuhmuotta Paksuniemi tai Pahka Jussi ovat ilmeisesti juuri tämä Juho Paksu. Silläkin on oma tarinansa. Juho vaurioitui pahoin joutuessaan vihaisen karhun yllättämäksi metsästysretkellään. Ehkäpä nämä pään vauriot aiheutuivat tästä tappelusta. Henkensä hän kuitenkin säilytti, joten siitä päätellen hän ei ollut mikään heikko mies.

Paksuniemen tilalla ei ollut koskaan isoa karjaa, mutta karjatalouden ja peltoviljelyn alkuunpanija se oli kylälle. Kylän suurimmat karjatilat 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuolella käsittivät kolmisenkymmentä lypsylehmää. Tuotanto kirnuttiin voiksi kesäaikaan ja voi säilöttiin leiviskän painoisissa tiinuissa jää- ja turvekasaan. Talvisin lehmät pyrittiin pitämään vain hengissä, maitoa ne tuottivat silloin melko niukasti. Alkutalvesta kylän voikuormat vietiin pororaidoilla Pohjois-Norjaan Alattion (Alta) markkinoille. Siellä voista saatiin parempi hinta kuin Perämeren rannikon kauppapaikoissa. Altassa ei voin tarjonnasta ollut samanmoista kilpailua ja matka oli suunnilleen sama molempiin kauppakeskuksiin. Tämä uusi kauppasuunta takasi jopa melkoista vaurautta ja elämän turvaa alueelle. Tosin se aiheutti jonkin verran ongelmia Perämeren kauppiaitten taholta.

Katovuodet luonnollisesti koettelivat tiloja Lapissa vielä kovemmalla kädellä kuin eteläisessä Suomessa, mutta asutusta ne eivät kuitenkaan saaneet häviämään. Vasta 1800-luvun loppupuolen ankarat katovuodet aiheuttivat muuttoaaltoja sekä Norjan Ruijaan että Amerikkaan. Elämisen edellytykset olivat kuitenkin niukat, nälkääkin nähtiin, mutta hengissä pysyttiin. Peltoviljely ja karjatalous takasivat kuitenkin kylän väestölle jonkinlaisen toimeentulon aina 1960-luvulle asti. Tänä päivänä sekä karjatalous että poronhoito ovat jääneet sivuelinkeinoksi, ja matkailu on noussut niin Paksun tilan kuin koko kylänkin valtaelinkeinoksi. Niinpä kylässä onkin nyt virkeää elämisen makua ja uusia taloja valmistuu useita vuodessa. Kun Juho Paksu oli kylän toinen tai kolmas vakituinen asukas, taloja oli viime sodan jälkeen lähes viisikymmentä. Kylä säilyi Lapin hävityksessä polttamatta. Nyt taloja on kylässä jo lähes sata. Vaikka koulu, kauppa ja postikin ovat hävinneet, kylä ei kuitenkaan ole kuolemassa, vaan se elää täydellä uutta aikaa.

Aarre Paasirova ent. Paksu
Juho Paksun jälkeläinen 8. polvessa